Myykää tädille jotain
Nyt puhuu matalalla roikkuva hedelmä.
Paljon tölskätään ikäsyrjinnästä työelämässä ja näkymättömäksi muuttuvista keski-ikäisistä naisista, mutta yhdestä jutusta kukaan ei puhu mitään. Miksi yli 55-vuotiaita syrjitään shoppailijoina?
Tämä on näitä ensimmäisen maailman ongelmia, mutta myyjiä ja markkinoijia voisi kiinnostaa.
Omalla kohdallani aiheen ihmettely lähti subjektiivisesta havainnosta: kun täytin 56, digimainonta lakkasi näkymästä. Niitylle mennessäni kuulin edelleen heinäsirkat, mutta someen mennessäni mainonta oli kadonnut jonnekin. Markkinointialalla liikkuu kuulemma sitkeä tarina, jonka mukaan yli 55-vuotiaat tavoitetaan hyvin printillä.
Mitä uskoa? Rapistelevatko kaikki muut keski-ikäiset sanomalehteä aamupalalla?
Merkkituotenatiivien sukupolvi tässä moi
Ikä, jonka jälkeen ihmiset löytää parhaiten perinteisellä medialla, on tutkimusten mukaan tällä hetkellä 65 ikävuoden paikkeilla.
Koska tykkään vetää mutkat suoriksi, liioitella ja yleistää, väsään näistä vähistä faktoista hypoteesin: brändit hukkaavat keski-ikäistä asiakaspotentiaalia, koska mediakohdennusten ikäyläraja asetetaan vanhentuneella rutiinilla liian alas.
Jos näin on, niin millainen ikäluokka jää katveeseen? Seuraa hissipuhe siitä, miksi yli 55-vuotiaille kannattaa mainostaa.
Ensinnäkin, merkkituotenatiivien sukupolvi on materialistisin sukupolvi ikinä. Enkä sano tätä hyvilläni, totean vaan, että emme ole immuuneja kaupallisille houkutuksille. Kun konsumerismi rantautui Suomeen 80-luvulla, olin itse lukiolainen ja rakentelin identiteettiäni muun muassa olkatoppauksista. Vaikka permanentti ja solariumrusketus menivät ohi aikanaan, alttius trendeille ja brändeille jäivät.
Nyt monet yhtenäiskulttuurin suurta Ydinperhe, omistusasunto ja Volvo -tarinaa todeksi eläneet kasarinuoret ovat elämänvaiheessa, jossa lainat on maksettu, lapset muuttaneet kotoa ja tulot kivunneet ylängölle. Rahaa riittää muuhunkin kuin välttämättömyyksiin, ja nyt pitäisi enää löytää ideoita mihin.
Kaiken lisäksi erityisesti keski-ikäiset naiset ostavat usein koko sukuhaaran edestä. Aikuisille lapsille D-vitamiinia ja höyrysilitysrauta, puolisolle pipo ja merinokerrasto. Omille vanhemmille verenpainemittari ja nukanpoistaja. Sitten itselle vintagelamppu ja nahkahousut, koska milloin sitten jos ei nyt.
Se ois helppoo kun sen muistais
Maailmalta ja Suomesta löytyy kyllä esimerkkejä brändeistä, jotka ovat vääntäneet markkinointistrategiansa todellisuutta hyödyntävään muotoon. Isojen muotitalojen mainosmallit ovat yhtäkkiä kuvauksellisesti rypistyneitä seitsemänkymppisiä, ja Finlaysonin kamppiksen ikäraja oli äskettäin 90. Tällä viikolla törmäsin kotimaisen Almada Labelin videoon, jossa merkin tyyriit kashmirneuleet olivat edukseen elegantisti patinoituneiden milanolaismummeleiden päällä.
Harvalla parikymppisellä niihin varaa onkaan.
Tilanteessa, jossa moni bisnes rämpii ja hallitus on huolissaan siitä etteivät suomalaiset kuluta, asetelma on pöhkö. Kunpa joku myisi jotain niille joilla on rahaa. Päästäisiin tästä kuopasta ennen kuin oikeasti kuollaan vanhuuteen.
Omasta puolestani lupaan, etten tarvitse erityistä seniorimainontaa, vaan tykkään ihan niistä samoista mainoksista kuin nuoremmatkin. Ja mielessäni on edelleen muutakin kuin huoli kolesterolin noususta ja virtsankarkailusta, uskotko?
Markkinoijat, poimikaa minut. Minä olen kypsä.
Liina Komi
Kirjoittaja on luova johtaja, joka epäilee syntyneensä väärään sukupolveen ja pitää nukkumisesta ja mielipiteistä.
