Kaikki ex-partnerini

Selasin tavallisena luppohetkenä somea, kun yhtäkkiä katseeni pysähtyi tuttuun nimeen. Se sai minut käymään läpi menneisyyteni kumppaneita.

Hän ei päivittänyt kanaviaan usein, joten jo ennen kun luin mistä oli kysymys tiesin, että kyseessä on jotain suurta. Ja niinhän se oli. Hän oli siirtynyt eteenpäin, uusi suhde oli virallistettu. Kuinka uskottavalta tuntuu, jos sanon olleeni vilpittömän onnellinen ja iloinen hänen puolestaan? Koska niin minä olin.

Näimme viimeksi useita kuukausia sitten lounaalla. Vai oliko siitä jo lähemmäs vuosi? Niin kuin usein tällaisilla hetkillä, se pääsi yllättämään: Vaikka joskus vietin tuon ihmisen kanssa lähes jokaisen päiväni, nyt en muistanut varmasti edes edellistä tapaamistamme.

Copywriterilla on monta arvokasta kollegaa ja yhteistyökumppania, joita ilman työtä olisi mahdotonta, tai vähintään vaikea tehdä. Niin vanhanaikaista kuin se ehkä onkin, yksi heistä on kuitenkin ylitse muiden. Se johon copy luottaa. Kenen kanssa puhutaan suoraan. Jota ilman olisin puolikas potentiaalistani. AD.


Kymmenen vuoden aikana olen tavannut usean AD:n, enkä modernina naisena häpeä myöntää sitä. Kuitenkin heidän joukostaan selkeästi nousevat ne, joiden kanssa muodostimme aidon, oikean työparin. Joiden kanssa kohdattiin ylä- ja alamäet. Joiden kanssa työ oli enemmän kuin osiemme summa.

AD:n ja copyn muodostaman työparin perusperiaatteissa on paljon yhtäläisyyksiä romanttis-henkisen partneruuden kanssa: Jotta homma toimii, on toisen naamaa jaksettava katsoa päivä toisensa perään. Myös hylsyn jälkeen, maanantaisin ja silloin kun muuten vaan vituttaa. Sen puolestaan mahdollistaa molemminpuolinen luottamus ja arvostus, sekä kyky luoda yhdessä jotain enemmän. Edes hatarasti jossain pisteessä kohtaava huumorintaju on iso plussa.

Mutta parisuhteesta tämän ammatillisen partneruuden erottaa ainakin selkeästi yksi asia: Hyvän ja luotettavan AD- tai copyparin voi jättää tai menettää toisen osapuolen yksipuolisella päätöksellä äkillisestikin ilman surua ja katkeruutta. Vaikka toinen kertoo lähtevänsä, on päällimmäisenä innostus – joko omasta tai toisen uudesta haasteesta. Koska aloitat? Miten siistiä! Mitä pääset tekemään?

En väitä, etteikö haikeus hyvän yhteistyön loppumisesta tai ikävä menetettyä taisteluparia kohtaan olisi silti läsnä. Tietenkin on. Mutta me haluamme toiselle parasta, vaikka se ei olisi juuri nyt meidän rinnallamme. Me emme ehkä koskaan tapaa vapaa-ajalla, mutta me olemme kokeneet yhdessä paljon. Me ilahdumme ja tykkäämme toistemme onnistumisista, vaikka oma nälkä olisi tyydyttämättä. Me emme kerro itsestämme ehkä henkilökohtaisuuksia, mutta työmme tekee sen puolestamme. Ja mainosmaailmaa vielä pidetään itsekkäänä ja pinnallisena?


Kaikesta tästä ajattelustani liikuttuneena päätin kirjoittaa muutaman sanan entisistä (ja nykyisestä) AD-pareistani. Yksityisyydensuojan vuoksi jokaisen nimi on muutettu*. Huikatkaa silti, jos tunnistatte itsenne!

Olin vastavalmistuneena, nuorena ja vihreänä ensimmäisessä varsinaisessa mainostoimistopestissäni, kun Helena* tuli taloon. Kävimme tekemässä paljon sidosryhmälehtijuttuja, joissa Helena kuvasi sekä taittoi, minä haastattelin ja kirjoitin. Käytimme haastattelemiemme jäyhien diplomi-insinöörien tai teollisuuspomojen kanssa sumeilematta hyväksemme Helenan aseista riisuvaa karjalaismurretta, allekirjoittaneen (silloin vielä) nuorta olemusta ja silmät ymmyrkäisinä esitettyjä ihmetteleviä kysymyksiä. Kun kädet laskeutuivat puuskasta, alkoi juttu ja poseeraus luistaa. Vaikka emme tapaa nykyään usein, on hänellä aina paikka sydämessäni.

Tapasin Leevin* ensimmäistä kertaa opiskeluihin liittyen. En silloin tiennyt, että hän oli pannut merkille potentiaalini ja että vinkkinsä tulisi johtamaan minut muutamia vuosia myöhemmin tulevaan työpaikkaani. Leevin uskomattoman kova työmoraali ja aina ajanmukainen, tyylikäs ja viimeistelty jälki teki minuun vaikutuksen. Saimme toistemme ideoista kiinni ihmeellisen vähäeleisesti ja intuitiivisesti. Muutama vuosi sitten teimme yhdessä freelancer-projektin, jossa pääsimme pitkästä aikaa tekemään töitä yhdessä. Oli mukava huomata, että homman juju oli edelleen tallella.

Erik* on itse asiassa se, josta jutun alussa kirjoitin. Törmäsin LinkedIn-päivitykseen hänen uudesta duunipaikastaan. Meillä ei kai ollut paljon yhteistä? Vaikea sanoa, koska puhuimme vähän yksityiselämästämme. Tai hän ei, itse taidan olla pahemman luokan hölösuu. Niin kuin tästä kirjoituksesta huomaa. No oli miten oli. Erikin kanssa tehdessä konseptin kiteyttäminen tapahtui niin luontevasti, että välillä sitä kaipaa vieläkin. Muutama tunti fläppipaperin ja briefin kanssa lattialla, ja tapahtui taikoja. Lisäksi, Erikin suomenruotsalaisuus toi päiviini ja sanavarastooni paljon iloa. Edelleen käytössä ovat mm. kastutuskannu ja lintukotelo.

Huh, vuodet vierivät näköjään sittenkin aika nopeasti. Olemme nimittäin jo tässä päivässä. Mitä sanoisin nykyisestä työparistani? K… eikun… vaikka Pauli* ajattelee eri tavalla kuin suurin osa ihmisistä. Hänen aivoissaan pienet asiat, arkiset tilanteet ja abstraktit viestit muuntuvat kafkamaisiksi, mutta lempeästi ja hulvattoman rehellisesti ihmisyyttä käsitteleviksi kohtauksiksi. Luovuus, uteliaisuus, avoimuus maailmaa kohtaan huokuvat hänestä. Paulissa on myös paljon viisautta, josta voi ottaa oppia. Kuten esimerkiksi seuraava helmi: ”Kun ei sano mitään, ei voi sanoa mitään väärää.”


Olisin voinut käyttää muisteluihini monta riviä enemmän. Mutta ensinnäkin, se olisi ollut kiusallista ja toiseksi se ei ole tarpeen: He kyllä tietävät ja muut eivät ymmärtäisi (eikä ole tarpeenkaan).

Sillä niin kuin parisuhde, myös jokainen AD-copy-partneruus on oma entiteettinsä. Kaikissa on sama perusajatus, mutta uniikki toteutus: Kaksi ihmistä, jotka laittavat omat aivonsa ja ajatuksensa peliin samassa viitekehyksessä. Löytämään maailmoja ja merkityksiä, joita muut eivät näe samalla tavalla.

Tämä kirjoitus oli platoninen rakkauskirjeeni tälle epäpyhälle liitolle. Mainosyön laivoille, jotka kohtaavat ja jatkavat sitten matkaa, iloiten toisten seikkailuista ja onnistumisista. Ja tulevaisuuden kohtaamisille väylät sekä ajatukset avoinna pitäen. Tässä hommassa nimittäin toiseen kierrokseen ei liity yhtä paljon riskejä tai ennakkoluuloja kuin yksityiselämässä.

Onneksi ulappa on pieni, eikä kuulumisia joudu vaihtamaan pullopostilla. Painan ikonia ja laitan viestin.

”Hei, linkkari kertoi että oot aloittanut uudessa duunissa! Onneksi olkoon. Käydään lounaalla ensi viikolla?”

Et koskaan unohda heitä, joille olet avannut ajatuksesi. Huonot ja loistavat.


Annika Ohtonen

Kirjoittaja on vanhempi copywriter, joka ei kysynyt lupaa tekstin julkaisemiseen keneltäkään asianosaiselta. Jutun kuvituksesta kirjoittaja vastasi myös tällä kertaa aivan itse – ilman AD:ta.

*nimi muutettu. Kaikki oikeudet henkilökuvauksen typistämiseen pidätetään.